Kuolleeksi syntynyt

Hoitaja saattoi meidät pieneen huoneeseen. Siellä oli yksi sänky, televisio ja oma vessa. Ikkunasta näkyi syyskuinen maisema. Aamut olivat jo aika pimeitä. Miksi en olut huomannut sitä ennen?

Sain puettavakseni sairaalavaatteet, sellaiset ruman vaaleanvihreät. Sitten hoitaja kertoi meille, mitä tulisi tapahtumaan, laittoi minuun jotain lääkettä ja lähti pois. Siinä me vaan istuttiin ihan hiljaa. Minä söin luumuja, jotka olimme ottaneet mukaan. Ne olivat ainoa ruoka, joka oli pitkään aikaan pysynyt sisällä.

Huomasin miettiväni menneitä. Tuntuu kuin vasta äsken olisimme olleet se huoleton nuoripari, joka pystyi spontaanisti lähtemään viikonlopuksi Helsinkiin tapaamaan kavereita. Se pari, joiden tapaaminen tuntui kohtalolta. Olimmehan tavanneetkin sattumalta juuri Helsingissä yhteisen ystävämme syntymäpäivillä. Juhlissa, joihin minun ei pitänyt edes lähteä. Ne juhlat olivat Mannerheimintiellä ja sinne meidän piti vielä joskus muuttaa. Me kaksi pientä ihmistä, joiden rakkaus syttyi hyvin nopeasti.

Eihän me oltu seurusteltukaan kuin joku puoli vuotta, kun saatiin tietää, että minä odotan. Sitä itkettiin sitten, että miten me selvittäisiin. Typerää, typerää itkua, mutta se itku piti käydä läpi. Ja sen itkun jälkeen sitä tajusi, kuinka paljon sitä toista rakasti, ja että kuinka ihana asia se olikaan.

Me muutettiin yhteen, ostettiin pinnasänky ja kunnostettiin kämppää. Mies sai työpaikan Kemijoki Oy:ltä. Toinen vaihtoehto olisi ollut rekkakuski ja siitä olisi saanut enemmän rahaakin, mutta olisi joutunut olemaan sitten niin paljon pois kotoa. Muistot palasivat taas siihen pinnasänkyyn. Me oltiin koottukin se jo. Siellä se oli nätisti nurkassa, meidän pienen kaksion makuuhuoneessa. Siihen oli kiinnitetty vaaleansinisiä rusetteja. Mitähän sillekin nyt kuuluisi tehdä?

Ajatukseni pysähtyivät, kun tunsin lämpimän käden poskellani. Katsoin rakastani ja hän katsoi minuun. Hänenkin katseensa oli niin täynnä surua ja väsymystä. Hassua, kun yksi kaveri joskus sanoi, että mieheni näyttää ihan Samuli Edelmanilta ja enhän minä edes pidä Samuli Edelmanista. Minusta taas mieheni näyttää siltä Mentalistin näyttelijältä.

-          Älä itke kulta rakas, hän sanoi minulle.

Nojasin vain pääni hänen käteensä ja annoin hänen kuivata kyyneleeni. Itkettyhän tässä oli viimeiset kaksi päivää. Sen näki myös päältä. Minä olin itkenyt ja hänkin oli itkenyt.

Samassa hoitaja koputti oveen. Hän tuli kysymään vointeja ja antoi lisää lääkettä. Siitä parin tunnin päästä tulivatkin kivut. Sellaiset kivut, joita en ollut tuntenut koskaan ennen. Hyytävät pistot, jotka säteilivät alaselästä ja vatsasta koko kehoon. Sitä jatkui vähän aikaa. En pian pysynyt enää perässä, että kuinka kauan. Taisin silloinkin itkeä, mutta suurimmilta osin kivut olivat vain terapeuttisia. Ja kun ne kävivät ylitsepääsemättömiksi, mieheni hälytti hoitajan paikalle.

Vielä yksi iso kipuaalto ja hän tuli ulos. Kaikki muuttui hiljaiseksi. Siinä hän oli. Liian pieni rakkaani. Ja vaikka minä häntä niin paljon rakastin, niin hän ei kasvaisi isommaksi. Kipu oli poissa yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Normaalisti tässä vaiheessa alkaisi kauhea hälinä ja lopulta isä saisi katkaista napanuoran. Mutta tiesin jo, että tämä ei olisi sellaista kuin televisiossa. Minä en saisi häntä nyt syliini. Minä en katsoisi hänen sinisiin silmiinsä ja suukottaisi hänen pientä päätään. Minä en kuulisi, sitä ensimmäistä itkua. Enhän kuullut sitä viimeistäkään.

Kirjailija?

Muistan vieläkin, kuinka rakastin hetkiä, kun sain pienenä istua äitini tai isäni sylissä ja he lukivat minulle. Vanhempani myös opettivat minua kirjoittamaan ja lukemaan jo ennen koulua. Rakastin tarinoiden luomista jo tarhaikäisenä ja silloin piirsin paljon sarjakuvia. Aku Ankka ja Muumit olivat suosikkihahmojani, ainakin piirtämieni sarjakuvien perusteella. Tuolloin kirjalliset lahjani olivat vielä hyvin rajoittuneet, joten puhekuplien tekstit olivat enimmäkseen vain yksittäisiä sanoja ja hyvin lyhyitä lauseentapaisia.

Ala-asteen lopulla ja varsinkin yläasteella suhteeni kirjoittamiseen syveni. Kiusasin opettajia kymmensivuisilla kirjoitelmilla ja hyvät arvosanat vain lisäsivät intoani. Tuolloin aloin kirjoittaa myös omaksi huvikseni. Laatikkoni ja tietokoneeni ovat täynnä valmiita ja keskeneräisiä tarinoita, runoja, romaaninalkuja ja novelleja. Osa on vanhoja koulutehtäviä, mutta suurin osa tarinoista on kirjoitettu oma-aloitteisesti.

Kirjoittaminen on minulle terapiaa. Se on henkireikä. Se on maalaamisen ohella yksi suurimmista intohimoistani. Kirjoittamisen avulla pystyy käsittelemään vaikeimpiakin asioita. Sillä pystyy myös karkaamaan johonkin toiseen todellisuuteen ja elämään jonkun ihan muun elämää. Sen avulla pystyy tallettamaan tärkeimmät muistot juuri niin kuin ne itse koki. Hyvä kirja voi saada sinut nauramaan tai itkemään yhtä hyvin kuin hyvä elokuva. Hyvä kirja voi koskettaa ja jopa muuttaa elämäsi kertaheitolla.

Tämä tapahtui myös minulle kun sain ensimmäinen kosketukseni fantasian maailmaan Viivi Hyvösen kirjasta Mahlaa Suonissaan. Ahmin kirjan yhdessä päivässä ja luin sen heti perään toisen kerran. Viivi Hyvösestä ei koskaan tullut menestyskirjailijaa, mutta hän vaikutti minuun niin paljon, että tuon kirjan jälkeen aloin kirjoittaa tosissani ja juuri fantasiaa.

Unelmani onkin joskus julkaista oma kirja. Mutta se ei voi olla vain mikä tahansa kirja, sen täytyy olla paras teokseni, sillä tiedän, etten luultavammin saa sen jälkeen enää toista mahdollisuutta. Minun ei tarvitse menestyä kirjallani. Minusta olisi mahtavaa, jos edes yksi ihminen saisi minun kirjastani samanlaisen tunteen kuin minä sain Hyvösen kirjasta.

Toivonkin tällä kurssilla saavani hieman rakentavaa palautetta kirjoittamisestani, jotta voisin hyödyntää sitä joskus tulevaisuudessa, kun saan vihdoinkin tarpeeksi rohkeutta aloittaa oman kirjani kirjoittamisen.