Värisin kylmästä paksusta toppatakistani huolimatta. Lumi narskui jalkojeni alla hyytävässä pakkasessa. Paransin olkalaukkuni asentoa ja kiedoin kädet ympärilleni. Ei mitään apua.
Pyöränikin oli rikki, joten piti kävellä. Yritin kiirehtiä, mutta minua ärsytti. Olisi pitänyt vaan mennä autolla. Kyseisellä tiellä vaan ei oikein saa ajaa. Kuka sitä silti täällä peräkylässä valvoo? Äiti siitä korkeintaan olisi sätkyn saanut.
Taisin kävellä hieman liiankin ”reippaasti”, sillä en ärtymykseltäni huomannut hyvin jäistä kohtaa tiellä. Kaaduin heti ensimmäisellä askeleella. Olkalaukku ja sen sisältö jäivät ilkeästi jäisen maan ja reiteni väliin. Hemmetin hemmetti! Miksi juuri minun piti lähteä pelastamaan sitä toopea? Jonkun hätäisen viestin se oli äidille lähettänyt. Minusta, jos on niin tyhmä, niin sietääkin kärsiä hieman.
Onneksi matka ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä. Pian ärtymys muuttuikin huvittuneisuudeksi, kun huomasin päämääräni. Siellä hän seisoi hieman kyyryssä, nojaten siihen pieneen teräskaiteeseen, joka kuuluu tien poikki kulkevan ojan ylittämään siltaan. Saavutin hänet.
- Olet säkin itses liemeen taas saanut, naurahdin veljelleni. Nauruni kuitenkin loppui lyhyeen, kun huomasin suuret hätääntyneet kyyneleet hänen silmissään ja sen kuinka paljon hän tärisi kylmästä.
- Äläffnfiinnääffää, hän yritti vastata ja alkoi itkeä hyvin sydäntä riistävästi.
- No niin, anteeksi, anteeksi. Pian olet irti, höpsö. Toin sulle villapaidan, sulla on varmaan kylmä.
Kaivoin olkalaukustani villapaidan ja laitoin sen jalkojeni väliin odottamaan. Sitten otin termospullon laukusta ja testasin, ettei lämmitetty vesi ole liian kuumaa. Kaadoin sitä varovasti kaiteeseen ja ei kauaakaan, kun veljeni huulet ja kieli olivat irti kylmästä teräksestä.
