Eräässä huoneistossa

Nainen istui vaiti äänettömässä huoneessa, johon tuuli puhalsi vienosti avoimesta ikkunasta. Se liikutteli hänen auki olevia hiuksiaan. Tuulen henkäykset tuntuivat lohdullisilta silittelyiltä hänen poskillaan. Osa naisen hiuksista tarttui kyynelien kastamille poskille. Hän ei välittänyt. Maailma oli ikään kuin pysähtynyt.

Liikenteen äänet kuuluivat onttona kaikuna hänen päässään. Keskustassa oli vilkasta niin kuin kauniina kesäpäivänä yleensä tuppasi olla. Missähän hän viipyy? nainen ajatteli. Tuntui, että hänen miehensä oli ollut kaupassa jo monta tuntia. Täytyyhän sinun jotain syödä, mies oli sanonut ennen lähtöään. Nainen taas oli varma, ettei saisi mitään alas.

Joku nauroi ulkona ja jostain kuului koiran haukuntaa. Nainen kumartui hieman nähdäkseen paremmin ulos. Hänen asuntonsa oli kerrostalon korkeimmassa kerroksessa. Kadun toisella puolella hän näki nuoren tytön ulkoiluttamassa koiranpentua. Koiranpentu hyppeli iloisesti kadulla ja naurava tyttö käveli ripein askelin sen perässä. Nainen seurasi heitä katseellaan kunnes he kääntyivät seuraavan kadun kulman taakse. Tytön nauru kuului vielä pitkään hänen jälkeensä. Normaalisti tapaus olisi saanut naisen hymyilemään, mutta tänään hän oli voimaton siihen.

Vihdoin ovi kävi. Hänen miehensä astui keittiöön ja nosti ruokakassin pöydälle. Hän tuli naisen luo ja silitti tätä poskelle. Nainen nojasi päätään miehen kämmentä vasten. Se oli lämmin.

”Sinähän olet ihan kylmä”, mies totesi hänelle. ”Pitäisikö tuo ikkuna laittaa kiinni?”

”Älä vielä”, nainen pyysi ja siirsi katseensa ulos. ”Tuuli tuntuu hyvältä.”

”Hyvä on. Minä laitan sinulle teetä. Ostin lisää sitä sinun lempimakuasi.”

Nainen ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi hieman. Hän ei olisi välittänyt teestä, mutta ei halunnut loukata miehensä tunteita, kun tämä niin kovasti yritti parantaa hänen oloaan. Mies laittoi ensin ostoksensa jääkaappiin ja laittoi sitten teeveden kiehumaan.

”Sinun ei tarvitse syödä, jos et jaksa. Toin kuitenkin ruokaa. Olisi hyvä, jos söisit”, mies puheli naiselle lempeällä äänellä. Nainen siirsi katseensa mieheensä. Hän ei pystynyt ajattelemaan ruokaa. Häntä oksetti ja heikotti.

”Se oli minun syyni”, nainen sanoi hiljaa. Hän yritti pidättää kyyneliään.

”Mitä?” mies kysyi hämmästyneenä.

”Se oli aivan varmasti minun syyni”, nainen toisti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän ei pystynyt pysäyttämään niitä enää. Hänen miehensä kiirehti naisen viereen ja puhui niin rauhallisesti kuin osasi.

”Se ei ollut kenenkään syy. Varsinkaan sinun. Lopetat tuon itsesi syyttelyn saman tien.”

”Minä tein jotain väärin! Olen varma siitä! Minun olisi pitänyt syödä, vaikka tekikin pahaa! Minun olisi pitänyt levätä, silloin kun väsytti! Ja minähän pidin niitä tiukkoja housujakin!” nainen huusi hätääntyneesti. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja yritti hillitä itseään, muttei pystynyt siihen.

”Sinähän puhut ihan hulluja!” mies korotti ääntään. ”Eivät nuo sitä saaneet aikaan. Hän oli vain liian heikko. Lääkärikin sanoi niin, ettei itseään saa syyttää. Miltä sinusta tuntuisi, jos minä puhuisin tuollaisia?”

Nainen ei osannut enää sanoa mitään. Hän oli aivan sekaisin. Hänestä tuntui, ettei hän tunnistaisi enää itseään peiliin katsoessaan.

Ulkoa kuului vauvan itkua. Nainen yllättyi kuinka paljon se raastoi hänen sydäntään. Silti hän vain istui siinä. Silmät suurina ikään kuin katsoen johonkin, vaikka hän ei nähnyt mitään kyyneliensä takaa. Hän kuuli miten lapsen äiti hyssytteli pienokaistaan. Hänen miehensä nousi ylös ja sulki nopeasti ikkunan. Sitten kaikki hiljeni. Mies tuli takaisin naisen luo ja kyykistyi hänen eteensä. Nainen katsoi häntä. Hitaasti hän hautasi kasvot käsiinsä. Hänen kyyneleensä muuttuivat pian rajuksi itkuksi, joka sai naisen koko onton kehon nytkähtelemään. Hän huusi tuskaansa ulos. Muuta hän ei osannut tehdä. Hänen miehensä halasi häntä tiukasti, eikä päästänyt irti.

Väärinkäsitys

Elina kömpi vaivalloisesti ylös sängystään. Hänellä ei ollut krapulaa, mutta huoneessa oli kylmä, koska patteri ei toiminut kunnolla. Elina olisi tahtonut jäädä vielä lepäilemään peiton alle, mutta hänen pitäisi soittaa Annikalle. Puhelin vaan oli niin vietävän kaukana.

Elina alkoi muistella eilistä iltaa. Hän oli ollut juhlimassa ystäviensä kanssa. Ilta oli alkanut hyvin, mutta loppunut oudosti. Jotain oli sattunut baarissa ja hänen ystävänsä Annika oli tahtonut lähteä aikaisemmin kotiin ja Elina oli lähtenyt mukaan, koska he asuivat samalla suunnalla. Kotimatkalla Elina kuunteli neidon valitusta huonoista miehistä. Annika oli ilmeisesti kyllästynyt sinkkuiluun. Elina taas nautti siitä.

He olivat juuri ylittämässä viimeistä tietä, ennen kerrostaloa, jossa Annika asui, kun he huomasivat kolme miestä jalkakäytävällä. Kaksi heistä tappeli, yksi yritti erottaa riitapukareita. Elina kuuli Annikan manaavan jotain miehille ja hänkin oli samaa mieltä, idiootteja. Siksi Elina hämmästyikin, kun Annika yhtäkkiä pysähtyi melkein keskelle tietä katsoen miehiä.

”Mitä sä nyt?” Elina kysyi naiselta.

”Ne sano Eero”, Annika vain totesi.

”Mitä sitten? Tule nyt vaan”, Elina käski ja Annika alkoi vastahakoisesti seurata häntä.

He ylittivät ajotien ja olivat nyt toisella puolella tietä, kuin riitelevä kolmikko. Annika pysähtyi taas ja Elinaa alkoi ärsyttää.

”Mä huudan sille”, Annika sanoi. Elina ei voinut uskoa korviaan.

”Huudat kelle? Hei nyt tää menee vähän liian pitkälle. Ethän sä tie yhtään kuka se on”, Elina yritti puhua järkeä naiselle, mutta Annika ei tuntunut edes kuuntelevan häntä.

”Eiku huudan, jos se on se”, Annika sanoi selvästi itsekin punniskellen päätöstään.

Elina ei ollut tajunnut koko tilanteesta mitään. Hän oli ajatellut, että Annika oli seonnut. Huutaa nyt jonkun tuiki tuntemattoman perään vain sen takia, että tämän nimi sattuu olemaan Eero. Elina päätti, ettei jää seuraamaan naisen nöyryytystä vaan lähtisi kotiin. Ehkä Annikakin tulisi järkiinsä, kun tajuaisi jäävänsä yksin.

”Jää tähän sitten, mä ainakin lähden kotiin”, Elina ilmoitti Annikalle.

”Ok, soitellaan”, Annika vastasi malttamattomasti irrottamatta katsettaan kolmikosta. Elina tajusi, ettei Annika aikoisi lähteä hänen mukaansa vaan pikemminkin odotti, että hän lähtisi. Elina punnitsi hetken tilannetta ja päätti lähteä. Hän käveli seuraaviin liikennevaloihin ja vilkaisi vielä taakseen, kun kuuli Annikan kutsuvan tätä Eeroa nimellä. Elina ei voinut kuin pyörittää silmiään. Kuinka noloa!

Nyt aamulla häntä alkoi kuitenkin mietityttää. Toivottavasti Annika oli kunnossa. Eihän sitä koskaan ihmisistä tiedä. Elina ei voinut enää odottaa. Hän etsi kännykkänsä ja soitti Annikalle. Pian nainen vastasikin puheluun iloisesti. Elina vaati selitystä naisen oudolle käytökselle. Oliko tämä oikeasti huutanut tuntemattomalle känniääliölle vain miehen nimen takia?

”No en hölmö! Se oli se mun melkein naapuri. Se Eero, josta oon kyllä kertonutkin. Ja se oli se, joka yritti erottaa niitä tappelijoita”, Annika nauroi puhelimen toisessa päässä.

”Kuka ihmeen naapurin Eero?” Elina hämmästeli. Hän ei muistanut kuulleensa mitään kyseisestä henkilöstä.

”Aivan varmasti kerroin sulle siitä. Tapasin sen pari viikkoa sitten baarissa, mutta ei vaihdettu numeroita. Ajattelin jo, etten enää ikinä näe koko äijää, vaikka tiesin, että se asuu tossa tien toisella puolella”, Annika selitti.

”Ei hitto. Olin ihan varma, ettet tuntenut koko miestä ja huusit sille vaan, koska sillä sattu olemaan sama nimi, kun sillä Ässien pelaajalla”, Elina nauroi.

”No hullu! Olinhan mä nyt juonu, mut en tosiaankaan niin paljoa!” Annika hymähti ja jatkoi vielä iloisesti, ”Hitto, se on niin söpö! Pelkäsin niin, että se ei ees muista mua!”

”Haha, joo joo. Ajattelinkin jo et mikä hitto suhun on menny! Mut hei, mä aattelin hakea itselleni pitsaa. Mitä jos tulisin sitten sun luo. Haluun kuulla tän koko jutun?” Elina ehdotti.

”Oukki doukki! Nähdään vähän päästä!”

Ikävä

Kynttilän liekki lepattaa

kuin elämä

yhtä vahavana ja silti heikkona,

sillä jos sitä puhaltaa

liian lujaa tai liian kauan

se sammuu,

ja liekkiä kaipaavan

savuvanan jälkeen jää

vain mustaksi tummunut sydänlanka.

Ikävöin.

Ikävöin niin.

Liian surullinen

Lapsenpäästäjä kohotti tytön äidin rinnalle. Itkevä vastasyntynyt vaikeni heti ja tuijotti äitiään silmiin. ”Evyior”, äiti henkäisi rutikuivien huuliensa läpi. Hän oli aivan litimärkä hiestä. Verta oli kaikkialla. Hän siirsi katseensa vieressä seisovaan itkevään tyttäreensä. Eryssa tiesi silloin, että hänen äitinsä kuolisi. Hän ei voinut ymmärtää sitä. Se ei voinut olla totta. ”Rakasta häntä”, äiti sanoi hänelle kyyneleet silmissään. ”Rakasta häntä niin kuin minä rakastan sinua.” Eryssasta tuntui kuin hän olisi silloin itkenyt sielunsa ulos. ”Minä lupaan. Oi, äiti älä mene pois!” Mutta hänen äitinsä oli jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Eryssa itki niin, että hänen koko vartalonsa nytkähteli. Hän tunsi isänsä käden olallaan. Hän nosti päänsä ja näki isän istumassa äidin sängyn laidalla. Sanoja ei tarvittu. He molemmat tiesivät, mitä he tunsivat. Äiti hymyili isälle ja sitten hän sulki silmänsä.

Isä pillahti itkuun. Se raastoi Eryssan sydäntä entisestään. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki isänsä itkevän. Myös vauva äidin vielä lämpimällä rinnalla alkoi itkeä.

Lapsenpäästäjä suoristi selkänsä ja pyyhki kyyneliään veriseen käteensä. Hän otti vauvan syliinsä ja kietoi sen liinaan. Sitten hän ojensi pienokaisen Eryssalle. Lapsenpäästäjä yritti rauhoittaa itseään, ennen kuin hän käveli ulos viemään uutisen siellä odottaville ihmisille. Koko kylä oli perinteisesti tullut odottamaan uuden elämän tuloa. Tänään ei kuitenkaan juhlittaisi.

Eryssa ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut lakata itkemästä, eikä vauvakaan hiljentynyt. Vauvan takia äiti oli kuollut. Miten hän voisi rakastaa siskoaan, joka vei häneltä hänen tärkeimmän ihmisensä. Eryssä katsoi äitiään. Äidin kasvot olivat niin rauhalliset. Ei äiti voinut olla kuollut. Hän nukkui vain. ”Äiti!” Eryssa rääkäisi ja puristi vauvaa rintaansa vasten. Kyyneleet tippuivat vauvan poskille, kun Eryssa yritti huutaa suruaan pois. Mitä hän nyt tekisi? Ei hän selviäisi ilman äitiään. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin vanhempansa ja isä oli aina poissa kotoa sotien takia. Mitä jos isäkin kuolee? Sitten hänellä ei todella ole enää ketään.

Isän kädet tarttuivat Eryssan ranteisiin. Eryssa ei edes huomannut, miten vauva itki hätääntyneenä hänen sylissään. Pelästyen hän hellitti otettaan ja isä otti vauvan syliinsä. Isä ei sanonut mitään. Hän vain nojasi poskeaan Evyiorin poskea vasten ja yritti rauhoitella lasta.

Eryssa kauhistui teostaan. Ei hän ollut tarkoittanut. Ei hän tahtonut satuttaa. Hän tahtoi sanoa tämän isälle, muttei saanut sanoja suustaan. Äidin sanat palasivat hänen mieleensä. Rakasta häntä niin kuin minä rakastan sinua. Nyt hän oli melkein tappanut siskonsa. Millainen ihminen hän oikein oli? Nyt äiti vihaisi häntä. ”Äiti, älä vihaa minua!” Eryssa huusi ja syöksyi äitinsä luo. Hän halasi äitinsä vartaloa ja painoi kasvonsa tämän rintaa vasten.

Isä kyyristyi hänen viereensä ja silitti toisella kädellään Eryssan selkää. ”Äitisi on nyt jumaliemme luona, eikä siellä tunneta vihaa tai pahuutta. Eikä hän koskaan vihaisi sinua. Kuten sinäkään et varmasti vihaa siskoasi”, isä lohdutti Eryssaa. Eryssa nosti kasvonsa äidin rinnalta ja katsoi isäänsä. ”Katso häntä”, isä rohkaisi Eryssaa katsoen Evyioria. ”Hän kantaa äidin sielua mukanaan.”

Eryssa katsoi lasta. Hänestä ei tuntunut enää yhtä pahalta. Hän näki sen myös. Evyior oli aivan äidin näköinen. Evyior taasen katsoi äitiinsä päin. Eryssa ei tiennyt kuinka paljon pienokainen ymmärsi tapahtuneesta, mutta yhtäkkiä hän sääli siskoaan enemmän kuin itseään tai isäänsä. Hän halusi suojella tyttöä kaikelta pahalta. Hän päätti tehdä sen mitä hänen äitinsä haluaisi hänen tekevän. Eryssa tunsi, että äiti suojelisi ja ohjaisi häntä. Eryssa ojensi kätensä ja isä antoi lapsen hänen syliinsä. ”Anteeksi pikkuinen. Olen niin pahoillani, että pelästytin sinut.” Eryssa puheli lapselle. Sitten hän katsoi isäänsä ja äitiinsä. ”En ole ihan vielä nainen, mutta lupaan, että olen Evyiorille yhtä hyvä kuin sinä äiti olit minulle.” Isä hymyili itkien Eryssalle ja Eryssa tunsi juuri antaneensa elämänsä tärkeimmän lupauksen. Ja hän päätti myös pitää sen.

Tanssilavan takana

”Huh! Olipa se kivaa! En oo tanssinut varmaan miljoonaan vuoteen! Oon kyllä ilonen, että en jääny Tampereelle, vaan tulin tänne.”

”Tänne peräkylään vai? Menet kuule kilsan tonnepäin niin alkaa semmonen lehmänpaskan haju, että kadut tullees.”

”Haha. On siinäkin mies, kun niin haukkuu kotipaikkaansa! Musta täällä on ihan kivaa. Ja kyllä kuule kaupungissaki välillä oikee löyhkää!”

”Jep, olen mä mies… Ja sä oot aikamoinen nainen. Tommoseen vois vaikka kotiinki saattaa, jos luvan sais.”

”No säpä et turhia rupattele! Mutta mä en aio ihan heti lähteä. Juhannuksena kuuluu hei valvoa koko yö… Mutta voithan sä nyt mulle jonkinnäköisen kyläkierroksen antaa. Hihih. Mutta eka tanssitaan vielä! Tule!”

Kantapään kautta

Värisin kylmästä paksusta toppatakistani huolimatta. Lumi narskui jalkojeni alla hyytävässä pakkasessa. Paransin olkalaukkuni asentoa ja kiedoin kädet ympärilleni. Ei mitään apua.

Pyöränikin oli rikki, joten piti kävellä. Yritin kiirehtiä, mutta minua ärsytti. Olisi pitänyt vaan mennä autolla. Kyseisellä tiellä vaan ei oikein saa ajaa. Kuka sitä silti täällä peräkylässä valvoo? Äiti siitä korkeintaan olisi sätkyn saanut.

Taisin kävellä hieman liiankin ”reippaasti”, sillä en ärtymykseltäni huomannut hyvin jäistä kohtaa tiellä. Kaaduin heti ensimmäisellä askeleella. Olkalaukku ja sen sisältö jäivät ilkeästi jäisen maan ja reiteni väliin. Hemmetin hemmetti! Miksi juuri minun piti lähteä pelastamaan sitä toopea? Jonkun hätäisen viestin se oli äidille lähettänyt. Minusta, jos on niin tyhmä, niin sietääkin kärsiä hieman.

Onneksi matka ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä. Pian ärtymys muuttuikin huvittuneisuudeksi, kun huomasin päämääräni. Siellä hän seisoi hieman kyyryssä, nojaten siihen pieneen teräskaiteeseen, joka kuuluu tien poikki kulkevan ojan ylittämään siltaan. Saavutin hänet.

-          Olet säkin itses liemeen taas saanut, naurahdin veljelleni. Nauruni kuitenkin loppui lyhyeen, kun huomasin suuret hätääntyneet kyyneleet hänen silmissään ja sen kuinka paljon hän tärisi kylmästä.

-          Äläffnfiinnääffää, hän yritti vastata ja alkoi itkeä hyvin sydäntä riistävästi.

-          No niin, anteeksi, anteeksi. Pian olet irti, höpsö. Toin sulle villapaidan, sulla on varmaan kylmä.

Kaivoin olkalaukustani villapaidan ja laitoin sen jalkojeni väliin odottamaan. Sitten otin termospullon laukusta ja testasin, ettei lämmitetty vesi ole liian kuumaa. Kaadoin sitä varovasti kaiteeseen ja ei kauaakaan, kun veljeni huulet ja kieli olivat irti kylmästä teräksestä.

Kuolleeksi syntynyt

Hoitaja saattoi meidät pieneen huoneeseen. Siellä oli yksi sänky, televisio ja oma vessa. Ikkunasta näkyi syyskuinen maisema. Aamut olivat jo aika pimeitä. Miksi en olut huomannut sitä ennen?

Sain puettavakseni sairaalavaatteet, sellaiset ruman vaaleanvihreät. Sitten hoitaja kertoi meille, mitä tulisi tapahtumaan, laittoi minuun jotain lääkettä ja lähti pois. Siinä me vaan istuttiin ihan hiljaa. Minä söin luumuja, jotka olimme ottaneet mukaan. Ne olivat ainoa ruoka, joka oli pitkään aikaan pysynyt sisällä.

Huomasin miettiväni menneitä. Tuntuu kuin vasta äsken olisimme olleet se huoleton nuoripari, joka pystyi spontaanisti lähtemään viikonlopuksi Helsinkiin tapaamaan kavereita. Se pari, joiden tapaaminen tuntui kohtalolta. Olimmehan tavanneetkin sattumalta juuri Helsingissä yhteisen ystävämme syntymäpäivillä. Juhlissa, joihin minun ei pitänyt edes lähteä. Ne juhlat olivat Mannerheimintiellä ja sinne meidän piti vielä joskus muuttaa. Me kaksi pientä ihmistä, joiden rakkaus syttyi hyvin nopeasti.

Eihän me oltu seurusteltukaan kuin joku puoli vuotta, kun saatiin tietää, että minä odotan. Sitä itkettiin sitten, että miten me selvittäisiin. Typerää, typerää itkua, mutta se itku piti käydä läpi. Ja sen itkun jälkeen sitä tajusi, kuinka paljon sitä toista rakasti, ja että kuinka ihana asia se olikaan.

Me muutettiin yhteen, ostettiin pinnasänky ja kunnostettiin kämppää. Mies sai työpaikan Kemijoki Oy:ltä. Toinen vaihtoehto olisi ollut rekkakuski ja siitä olisi saanut enemmän rahaakin, mutta olisi joutunut olemaan sitten niin paljon pois kotoa. Muistot palasivat taas siihen pinnasänkyyn. Me oltiin koottukin se jo. Siellä se oli nätisti nurkassa, meidän pienen kaksion makuuhuoneessa. Siihen oli kiinnitetty vaaleansinisiä rusetteja. Mitähän sillekin nyt kuuluisi tehdä?

Ajatukseni pysähtyivät, kun tunsin lämpimän käden poskellani. Katsoin rakastani ja hän katsoi minuun. Hänenkin katseensa oli niin täynnä surua ja väsymystä. Hassua, kun yksi kaveri joskus sanoi, että mieheni näyttää ihan Samuli Edelmanilta ja enhän minä edes pidä Samuli Edelmanista. Minusta taas mieheni näyttää siltä Mentalistin näyttelijältä.

-          Älä itke kulta rakas, hän sanoi minulle.

Nojasin vain pääni hänen käteensä ja annoin hänen kuivata kyyneleeni. Itkettyhän tässä oli viimeiset kaksi päivää. Sen näki myös päältä. Minä olin itkenyt ja hänkin oli itkenyt.

Samassa hoitaja koputti oveen. Hän tuli kysymään vointeja ja antoi lisää lääkettä. Siitä parin tunnin päästä tulivatkin kivut. Sellaiset kivut, joita en ollut tuntenut koskaan ennen. Hyytävät pistot, jotka säteilivät alaselästä ja vatsasta koko kehoon. Sitä jatkui vähän aikaa. En pian pysynyt enää perässä, että kuinka kauan. Taisin silloinkin itkeä, mutta suurimmilta osin kivut olivat vain terapeuttisia. Ja kun ne kävivät ylitsepääsemättömiksi, mieheni hälytti hoitajan paikalle.

Vielä yksi iso kipuaalto ja hän tuli ulos. Kaikki muuttui hiljaiseksi. Siinä hän oli. Liian pieni rakkaani. Ja vaikka minä häntä niin paljon rakastin, niin hän ei kasvaisi isommaksi. Kipu oli poissa yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Normaalisti tässä vaiheessa alkaisi kauhea hälinä ja lopulta isä saisi katkaista napanuoran. Mutta tiesin jo, että tämä ei olisi sellaista kuin televisiossa. Minä en saisi häntä nyt syliini. Minä en katsoisi hänen sinisiin silmiinsä ja suukottaisi hänen pientä päätään. Minä en kuulisi, sitä ensimmäistä itkua. Enhän kuullut sitä viimeistäkään.