Kuolleeksi syntynyt

Hoitaja saattoi meidät pieneen huoneeseen. Siellä oli yksi sänky, televisio ja oma vessa. Ikkunasta näkyi syyskuinen maisema. Aamut olivat jo aika pimeitä. Miksi en olut huomannut sitä ennen?

Sain puettavakseni sairaalavaatteet, sellaiset ruman vaaleanvihreät. Sitten hoitaja kertoi meille, mitä tulisi tapahtumaan, laittoi minuun jotain lääkettä ja lähti pois. Siinä me vaan istuttiin ihan hiljaa. Minä söin luumuja, jotka olimme ottaneet mukaan. Ne olivat ainoa ruoka, joka oli pitkään aikaan pysynyt sisällä.

Huomasin miettiväni menneitä. Tuntuu kuin vasta äsken olisimme olleet se huoleton nuoripari, joka pystyi spontaanisti lähtemään viikonlopuksi Helsinkiin tapaamaan kavereita. Se pari, joiden tapaaminen tuntui kohtalolta. Olimmehan tavanneetkin sattumalta juuri Helsingissä yhteisen ystävämme syntymäpäivillä. Juhlissa, joihin minun ei pitänyt edes lähteä. Ne juhlat olivat Mannerheimintiellä ja sinne meidän piti vielä joskus muuttaa. Me kaksi pientä ihmistä, joiden rakkaus syttyi hyvin nopeasti.

Eihän me oltu seurusteltukaan kuin joku puoli vuotta, kun saatiin tietää, että minä odotan. Sitä itkettiin sitten, että miten me selvittäisiin. Typerää, typerää itkua, mutta se itku piti käydä läpi. Ja sen itkun jälkeen sitä tajusi, kuinka paljon sitä toista rakasti, ja että kuinka ihana asia se olikaan.

Me muutettiin yhteen, ostettiin pinnasänky ja kunnostettiin kämppää. Mies sai työpaikan Kemijoki Oy:ltä. Toinen vaihtoehto olisi ollut rekkakuski ja siitä olisi saanut enemmän rahaakin, mutta olisi joutunut olemaan sitten niin paljon pois kotoa. Muistot palasivat taas siihen pinnasänkyyn. Me oltiin koottukin se jo. Siellä se oli nätisti nurkassa, meidän pienen kaksion makuuhuoneessa. Siihen oli kiinnitetty vaaleansinisiä rusetteja. Mitähän sillekin nyt kuuluisi tehdä?

Ajatukseni pysähtyivät, kun tunsin lämpimän käden poskellani. Katsoin rakastani ja hän katsoi minuun. Hänenkin katseensa oli niin täynnä surua ja väsymystä. Hassua, kun yksi kaveri joskus sanoi, että mieheni näyttää ihan Samuli Edelmanilta ja enhän minä edes pidä Samuli Edelmanista. Minusta taas mieheni näyttää siltä Mentalistin näyttelijältä.

-          Älä itke kulta rakas, hän sanoi minulle.

Nojasin vain pääni hänen käteensä ja annoin hänen kuivata kyyneleeni. Itkettyhän tässä oli viimeiset kaksi päivää. Sen näki myös päältä. Minä olin itkenyt ja hänkin oli itkenyt.

Samassa hoitaja koputti oveen. Hän tuli kysymään vointeja ja antoi lisää lääkettä. Siitä parin tunnin päästä tulivatkin kivut. Sellaiset kivut, joita en ollut tuntenut koskaan ennen. Hyytävät pistot, jotka säteilivät alaselästä ja vatsasta koko kehoon. Sitä jatkui vähän aikaa. En pian pysynyt enää perässä, että kuinka kauan. Taisin silloinkin itkeä, mutta suurimmilta osin kivut olivat vain terapeuttisia. Ja kun ne kävivät ylitsepääsemättömiksi, mieheni hälytti hoitajan paikalle.

Vielä yksi iso kipuaalto ja hän tuli ulos. Kaikki muuttui hiljaiseksi. Siinä hän oli. Liian pieni rakkaani. Ja vaikka minä häntä niin paljon rakastin, niin hän ei kasvaisi isommaksi. Kipu oli poissa yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Normaalisti tässä vaiheessa alkaisi kauhea hälinä ja lopulta isä saisi katkaista napanuoran. Mutta tiesin jo, että tämä ei olisi sellaista kuin televisiossa. Minä en saisi häntä nyt syliini. Minä en katsoisi hänen sinisiin silmiinsä ja suukottaisi hänen pientä päätään. Minä en kuulisi, sitä ensimmäistä itkua. Enhän kuullut sitä viimeistäkään.