Väärinkäsitys

Elina kömpi vaivalloisesti ylös sängystään. Hänellä ei ollut krapulaa, mutta huoneessa oli kylmä, koska patteri ei toiminut kunnolla. Elina olisi tahtonut jäädä vielä lepäilemään peiton alle, mutta hänen pitäisi soittaa Annikalle. Puhelin vaan oli niin vietävän kaukana.

Elina alkoi muistella eilistä iltaa. Hän oli ollut juhlimassa ystäviensä kanssa. Ilta oli alkanut hyvin, mutta loppunut oudosti. Jotain oli sattunut baarissa ja hänen ystävänsä Annika oli tahtonut lähteä aikaisemmin kotiin ja Elina oli lähtenyt mukaan, koska he asuivat samalla suunnalla. Kotimatkalla Elina kuunteli neidon valitusta huonoista miehistä. Annika oli ilmeisesti kyllästynyt sinkkuiluun. Elina taas nautti siitä.

He olivat juuri ylittämässä viimeistä tietä, ennen kerrostaloa, jossa Annika asui, kun he huomasivat kolme miestä jalkakäytävällä. Kaksi heistä tappeli, yksi yritti erottaa riitapukareita. Elina kuuli Annikan manaavan jotain miehille ja hänkin oli samaa mieltä, idiootteja. Siksi Elina hämmästyikin, kun Annika yhtäkkiä pysähtyi melkein keskelle tietä katsoen miehiä.

”Mitä sä nyt?” Elina kysyi naiselta.

”Ne sano Eero”, Annika vain totesi.

”Mitä sitten? Tule nyt vaan”, Elina käski ja Annika alkoi vastahakoisesti seurata häntä.

He ylittivät ajotien ja olivat nyt toisella puolella tietä, kuin riitelevä kolmikko. Annika pysähtyi taas ja Elinaa alkoi ärsyttää.

”Mä huudan sille”, Annika sanoi. Elina ei voinut uskoa korviaan.

”Huudat kelle? Hei nyt tää menee vähän liian pitkälle. Ethän sä tie yhtään kuka se on”, Elina yritti puhua järkeä naiselle, mutta Annika ei tuntunut edes kuuntelevan häntä.

”Eiku huudan, jos se on se”, Annika sanoi selvästi itsekin punniskellen päätöstään.

Elina ei ollut tajunnut koko tilanteesta mitään. Hän oli ajatellut, että Annika oli seonnut. Huutaa nyt jonkun tuiki tuntemattoman perään vain sen takia, että tämän nimi sattuu olemaan Eero. Elina päätti, ettei jää seuraamaan naisen nöyryytystä vaan lähtisi kotiin. Ehkä Annikakin tulisi järkiinsä, kun tajuaisi jäävänsä yksin.

”Jää tähän sitten, mä ainakin lähden kotiin”, Elina ilmoitti Annikalle.

”Ok, soitellaan”, Annika vastasi malttamattomasti irrottamatta katsettaan kolmikosta. Elina tajusi, ettei Annika aikoisi lähteä hänen mukaansa vaan pikemminkin odotti, että hän lähtisi. Elina punnitsi hetken tilannetta ja päätti lähteä. Hän käveli seuraaviin liikennevaloihin ja vilkaisi vielä taakseen, kun kuuli Annikan kutsuvan tätä Eeroa nimellä. Elina ei voinut kuin pyörittää silmiään. Kuinka noloa!

Nyt aamulla häntä alkoi kuitenkin mietityttää. Toivottavasti Annika oli kunnossa. Eihän sitä koskaan ihmisistä tiedä. Elina ei voinut enää odottaa. Hän etsi kännykkänsä ja soitti Annikalle. Pian nainen vastasikin puheluun iloisesti. Elina vaati selitystä naisen oudolle käytökselle. Oliko tämä oikeasti huutanut tuntemattomalle känniääliölle vain miehen nimen takia?

”No en hölmö! Se oli se mun melkein naapuri. Se Eero, josta oon kyllä kertonutkin. Ja se oli se, joka yritti erottaa niitä tappelijoita”, Annika nauroi puhelimen toisessa päässä.

”Kuka ihmeen naapurin Eero?” Elina hämmästeli. Hän ei muistanut kuulleensa mitään kyseisestä henkilöstä.

”Aivan varmasti kerroin sulle siitä. Tapasin sen pari viikkoa sitten baarissa, mutta ei vaihdettu numeroita. Ajattelin jo, etten enää ikinä näe koko äijää, vaikka tiesin, että se asuu tossa tien toisella puolella”, Annika selitti.

”Ei hitto. Olin ihan varma, ettet tuntenut koko miestä ja huusit sille vaan, koska sillä sattu olemaan sama nimi, kun sillä Ässien pelaajalla”, Elina nauroi.

”No hullu! Olinhan mä nyt juonu, mut en tosiaankaan niin paljoa!” Annika hymähti ja jatkoi vielä iloisesti, ”Hitto, se on niin söpö! Pelkäsin niin, että se ei ees muista mua!”

”Haha, joo joo. Ajattelinkin jo et mikä hitto suhun on menny! Mut hei, mä aattelin hakea itselleni pitsaa. Mitä jos tulisin sitten sun luo. Haluun kuulla tän koko jutun?” Elina ehdotti.

”Oukki doukki! Nähdään vähän päästä!”

Ikävä

Kynttilän liekki lepattaa

kuin elämä

yhtä vahavana ja silti heikkona,

sillä jos sitä puhaltaa

liian lujaa tai liian kauan

se sammuu,

ja liekkiä kaipaavan

savuvanan jälkeen jää

vain mustaksi tummunut sydänlanka.

Ikävöin.

Ikävöin niin.

Liian surullinen

Lapsenpäästäjä kohotti tytön äidin rinnalle. Itkevä vastasyntynyt vaikeni heti ja tuijotti äitiään silmiin. ”Evyior”, äiti henkäisi rutikuivien huuliensa läpi. Hän oli aivan litimärkä hiestä. Verta oli kaikkialla. Hän siirsi katseensa vieressä seisovaan itkevään tyttäreensä. Eryssa tiesi silloin, että hänen äitinsä kuolisi. Hän ei voinut ymmärtää sitä. Se ei voinut olla totta. ”Rakasta häntä”, äiti sanoi hänelle kyyneleet silmissään. ”Rakasta häntä niin kuin minä rakastan sinua.” Eryssasta tuntui kuin hän olisi silloin itkenyt sielunsa ulos. ”Minä lupaan. Oi, äiti älä mene pois!” Mutta hänen äitinsä oli jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Eryssa itki niin, että hänen koko vartalonsa nytkähteli. Hän tunsi isänsä käden olallaan. Hän nosti päänsä ja näki isän istumassa äidin sängyn laidalla. Sanoja ei tarvittu. He molemmat tiesivät, mitä he tunsivat. Äiti hymyili isälle ja sitten hän sulki silmänsä.

Isä pillahti itkuun. Se raastoi Eryssan sydäntä entisestään. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki isänsä itkevän. Myös vauva äidin vielä lämpimällä rinnalla alkoi itkeä.

Lapsenpäästäjä suoristi selkänsä ja pyyhki kyyneliään veriseen käteensä. Hän otti vauvan syliinsä ja kietoi sen liinaan. Sitten hän ojensi pienokaisen Eryssalle. Lapsenpäästäjä yritti rauhoittaa itseään, ennen kuin hän käveli ulos viemään uutisen siellä odottaville ihmisille. Koko kylä oli perinteisesti tullut odottamaan uuden elämän tuloa. Tänään ei kuitenkaan juhlittaisi.

Eryssa ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut lakata itkemästä, eikä vauvakaan hiljentynyt. Vauvan takia äiti oli kuollut. Miten hän voisi rakastaa siskoaan, joka vei häneltä hänen tärkeimmän ihmisensä. Eryssä katsoi äitiään. Äidin kasvot olivat niin rauhalliset. Ei äiti voinut olla kuollut. Hän nukkui vain. ”Äiti!” Eryssa rääkäisi ja puristi vauvaa rintaansa vasten. Kyyneleet tippuivat vauvan poskille, kun Eryssa yritti huutaa suruaan pois. Mitä hän nyt tekisi? Ei hän selviäisi ilman äitiään. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin vanhempansa ja isä oli aina poissa kotoa sotien takia. Mitä jos isäkin kuolee? Sitten hänellä ei todella ole enää ketään.

Isän kädet tarttuivat Eryssan ranteisiin. Eryssa ei edes huomannut, miten vauva itki hätääntyneenä hänen sylissään. Pelästyen hän hellitti otettaan ja isä otti vauvan syliinsä. Isä ei sanonut mitään. Hän vain nojasi poskeaan Evyiorin poskea vasten ja yritti rauhoitella lasta.

Eryssa kauhistui teostaan. Ei hän ollut tarkoittanut. Ei hän tahtonut satuttaa. Hän tahtoi sanoa tämän isälle, muttei saanut sanoja suustaan. Äidin sanat palasivat hänen mieleensä. Rakasta häntä niin kuin minä rakastan sinua. Nyt hän oli melkein tappanut siskonsa. Millainen ihminen hän oikein oli? Nyt äiti vihaisi häntä. ”Äiti, älä vihaa minua!” Eryssa huusi ja syöksyi äitinsä luo. Hän halasi äitinsä vartaloa ja painoi kasvonsa tämän rintaa vasten.

Isä kyyristyi hänen viereensä ja silitti toisella kädellään Eryssan selkää. ”Äitisi on nyt jumaliemme luona, eikä siellä tunneta vihaa tai pahuutta. Eikä hän koskaan vihaisi sinua. Kuten sinäkään et varmasti vihaa siskoasi”, isä lohdutti Eryssaa. Eryssa nosti kasvonsa äidin rinnalta ja katsoi isäänsä. ”Katso häntä”, isä rohkaisi Eryssaa katsoen Evyioria. ”Hän kantaa äidin sielua mukanaan.”

Eryssa katsoi lasta. Hänestä ei tuntunut enää yhtä pahalta. Hän näki sen myös. Evyior oli aivan äidin näköinen. Evyior taasen katsoi äitiinsä päin. Eryssa ei tiennyt kuinka paljon pienokainen ymmärsi tapahtuneesta, mutta yhtäkkiä hän sääli siskoaan enemmän kuin itseään tai isäänsä. Hän halusi suojella tyttöä kaikelta pahalta. Hän päätti tehdä sen mitä hänen äitinsä haluaisi hänen tekevän. Eryssa tunsi, että äiti suojelisi ja ohjaisi häntä. Eryssa ojensi kätensä ja isä antoi lapsen hänen syliinsä. ”Anteeksi pikkuinen. Olen niin pahoillani, että pelästytin sinut.” Eryssa puheli lapselle. Sitten hän katsoi isäänsä ja äitiinsä. ”En ole ihan vielä nainen, mutta lupaan, että olen Evyiorille yhtä hyvä kuin sinä äiti olit minulle.” Isä hymyili itkien Eryssalle ja Eryssa tunsi juuri antaneensa elämänsä tärkeimmän lupauksen. Ja hän päätti myös pitää sen.