Eräässä huoneistossa

Nainen istui vaiti äänettömässä huoneessa, johon tuuli puhalsi vienosti avoimesta ikkunasta. Se liikutteli hänen auki olevia hiuksiaan. Tuulen henkäykset tuntuivat lohdullisilta silittelyiltä hänen poskillaan. Osa naisen hiuksista tarttui kyynelien kastamille poskille. Hän ei välittänyt. Maailma oli ikään kuin pysähtynyt.

Liikenteen äänet kuuluivat onttona kaikuna hänen päässään. Keskustassa oli vilkasta niin kuin kauniina kesäpäivänä yleensä tuppasi olla. Missähän hän viipyy? nainen ajatteli. Tuntui, että hänen miehensä oli ollut kaupassa jo monta tuntia. Täytyyhän sinun jotain syödä, mies oli sanonut ennen lähtöään. Nainen taas oli varma, ettei saisi mitään alas.

Joku nauroi ulkona ja jostain kuului koiran haukuntaa. Nainen kumartui hieman nähdäkseen paremmin ulos. Hänen asuntonsa oli kerrostalon korkeimmassa kerroksessa. Kadun toisella puolella hän näki nuoren tytön ulkoiluttamassa koiranpentua. Koiranpentu hyppeli iloisesti kadulla ja naurava tyttö käveli ripein askelin sen perässä. Nainen seurasi heitä katseellaan kunnes he kääntyivät seuraavan kadun kulman taakse. Tytön nauru kuului vielä pitkään hänen jälkeensä. Normaalisti tapaus olisi saanut naisen hymyilemään, mutta tänään hän oli voimaton siihen.

Vihdoin ovi kävi. Hänen miehensä astui keittiöön ja nosti ruokakassin pöydälle. Hän tuli naisen luo ja silitti tätä poskelle. Nainen nojasi päätään miehen kämmentä vasten. Se oli lämmin.

”Sinähän olet ihan kylmä”, mies totesi hänelle. ”Pitäisikö tuo ikkuna laittaa kiinni?”

”Älä vielä”, nainen pyysi ja siirsi katseensa ulos. ”Tuuli tuntuu hyvältä.”

”Hyvä on. Minä laitan sinulle teetä. Ostin lisää sitä sinun lempimakuasi.”

Nainen ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi hieman. Hän ei olisi välittänyt teestä, mutta ei halunnut loukata miehensä tunteita, kun tämä niin kovasti yritti parantaa hänen oloaan. Mies laittoi ensin ostoksensa jääkaappiin ja laittoi sitten teeveden kiehumaan.

”Sinun ei tarvitse syödä, jos et jaksa. Toin kuitenkin ruokaa. Olisi hyvä, jos söisit”, mies puheli naiselle lempeällä äänellä. Nainen siirsi katseensa mieheensä. Hän ei pystynyt ajattelemaan ruokaa. Häntä oksetti ja heikotti.

”Se oli minun syyni”, nainen sanoi hiljaa. Hän yritti pidättää kyyneliään.

”Mitä?” mies kysyi hämmästyneenä.

”Se oli aivan varmasti minun syyni”, nainen toisti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän ei pystynyt pysäyttämään niitä enää. Hänen miehensä kiirehti naisen viereen ja puhui niin rauhallisesti kuin osasi.

”Se ei ollut kenenkään syy. Varsinkaan sinun. Lopetat tuon itsesi syyttelyn saman tien.”

”Minä tein jotain väärin! Olen varma siitä! Minun olisi pitänyt syödä, vaikka tekikin pahaa! Minun olisi pitänyt levätä, silloin kun väsytti! Ja minähän pidin niitä tiukkoja housujakin!” nainen huusi hätääntyneesti. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja yritti hillitä itseään, muttei pystynyt siihen.

”Sinähän puhut ihan hulluja!” mies korotti ääntään. ”Eivät nuo sitä saaneet aikaan. Hän oli vain liian heikko. Lääkärikin sanoi niin, ettei itseään saa syyttää. Miltä sinusta tuntuisi, jos minä puhuisin tuollaisia?”

Nainen ei osannut enää sanoa mitään. Hän oli aivan sekaisin. Hänestä tuntui, ettei hän tunnistaisi enää itseään peiliin katsoessaan.

Ulkoa kuului vauvan itkua. Nainen yllättyi kuinka paljon se raastoi hänen sydäntään. Silti hän vain istui siinä. Silmät suurina ikään kuin katsoen johonkin, vaikka hän ei nähnyt mitään kyyneliensä takaa. Hän kuuli miten lapsen äiti hyssytteli pienokaistaan. Hänen miehensä nousi ylös ja sulki nopeasti ikkunan. Sitten kaikki hiljeni. Mies tuli takaisin naisen luo ja kyykistyi hänen eteensä. Nainen katsoi häntä. Hitaasti hän hautasi kasvot käsiinsä. Hänen kyyneleensä muuttuivat pian rajuksi itkuksi, joka sai naisen koko onton kehon nytkähtelemään. Hän huusi tuskaansa ulos. Muuta hän ei osannut tehdä. Hänen miehensä halasi häntä tiukasti, eikä päästänyt irti.