Väärinkäsitys

Elina kömpi vaivalloisesti ylös sängystään. Hänellä ei ollut krapulaa, mutta huoneessa oli kylmä, koska patteri ei toiminut kunnolla. Elina olisi tahtonut jäädä vielä lepäilemään peiton alle, mutta hänen pitäisi soittaa Annikalle. Puhelin vaan oli niin vietävän kaukana.

Elina alkoi muistella eilistä iltaa. Hän oli ollut juhlimassa ystäviensä kanssa. Ilta oli alkanut hyvin, mutta loppunut oudosti. Jotain oli sattunut baarissa ja hänen ystävänsä Annika oli tahtonut lähteä aikaisemmin kotiin ja Elina oli lähtenyt mukaan, koska he asuivat samalla suunnalla. Kotimatkalla Elina kuunteli neidon valitusta huonoista miehistä. Annika oli ilmeisesti kyllästynyt sinkkuiluun. Elina taas nautti siitä.

He olivat juuri ylittämässä viimeistä tietä, ennen kerrostaloa, jossa Annika asui, kun he huomasivat kolme miestä jalkakäytävällä. Kaksi heistä tappeli, yksi yritti erottaa riitapukareita. Elina kuuli Annikan manaavan jotain miehille ja hänkin oli samaa mieltä, idiootteja. Siksi Elina hämmästyikin, kun Annika yhtäkkiä pysähtyi melkein keskelle tietä katsoen miehiä.

”Mitä sä nyt?” Elina kysyi naiselta.

”Ne sano Eero”, Annika vain totesi.

”Mitä sitten? Tule nyt vaan”, Elina käski ja Annika alkoi vastahakoisesti seurata häntä.

He ylittivät ajotien ja olivat nyt toisella puolella tietä, kuin riitelevä kolmikko. Annika pysähtyi taas ja Elinaa alkoi ärsyttää.

”Mä huudan sille”, Annika sanoi. Elina ei voinut uskoa korviaan.

”Huudat kelle? Hei nyt tää menee vähän liian pitkälle. Ethän sä tie yhtään kuka se on”, Elina yritti puhua järkeä naiselle, mutta Annika ei tuntunut edes kuuntelevan häntä.

”Eiku huudan, jos se on se”, Annika sanoi selvästi itsekin punniskellen päätöstään.

Elina ei ollut tajunnut koko tilanteesta mitään. Hän oli ajatellut, että Annika oli seonnut. Huutaa nyt jonkun tuiki tuntemattoman perään vain sen takia, että tämän nimi sattuu olemaan Eero. Elina päätti, ettei jää seuraamaan naisen nöyryytystä vaan lähtisi kotiin. Ehkä Annikakin tulisi järkiinsä, kun tajuaisi jäävänsä yksin.

”Jää tähän sitten, mä ainakin lähden kotiin”, Elina ilmoitti Annikalle.

”Ok, soitellaan”, Annika vastasi malttamattomasti irrottamatta katsettaan kolmikosta. Elina tajusi, ettei Annika aikoisi lähteä hänen mukaansa vaan pikemminkin odotti, että hän lähtisi. Elina punnitsi hetken tilannetta ja päätti lähteä. Hän käveli seuraaviin liikennevaloihin ja vilkaisi vielä taakseen, kun kuuli Annikan kutsuvan tätä Eeroa nimellä. Elina ei voinut kuin pyörittää silmiään. Kuinka noloa!

Nyt aamulla häntä alkoi kuitenkin mietityttää. Toivottavasti Annika oli kunnossa. Eihän sitä koskaan ihmisistä tiedä. Elina ei voinut enää odottaa. Hän etsi kännykkänsä ja soitti Annikalle. Pian nainen vastasikin puheluun iloisesti. Elina vaati selitystä naisen oudolle käytökselle. Oliko tämä oikeasti huutanut tuntemattomalle känniääliölle vain miehen nimen takia?

”No en hölmö! Se oli se mun melkein naapuri. Se Eero, josta oon kyllä kertonutkin. Ja se oli se, joka yritti erottaa niitä tappelijoita”, Annika nauroi puhelimen toisessa päässä.

”Kuka ihmeen naapurin Eero?” Elina hämmästeli. Hän ei muistanut kuulleensa mitään kyseisestä henkilöstä.

”Aivan varmasti kerroin sulle siitä. Tapasin sen pari viikkoa sitten baarissa, mutta ei vaihdettu numeroita. Ajattelin jo, etten enää ikinä näe koko äijää, vaikka tiesin, että se asuu tossa tien toisella puolella”, Annika selitti.

”Ei hitto. Olin ihan varma, ettet tuntenut koko miestä ja huusit sille vaan, koska sillä sattu olemaan sama nimi, kun sillä Ässien pelaajalla”, Elina nauroi.

”No hullu! Olinhan mä nyt juonu, mut en tosiaankaan niin paljoa!” Annika hymähti ja jatkoi vielä iloisesti, ”Hitto, se on niin söpö! Pelkäsin niin, että se ei ees muista mua!”

”Haha, joo joo. Ajattelinkin jo et mikä hitto suhun on menny! Mut hei, mä aattelin hakea itselleni pitsaa. Mitä jos tulisin sitten sun luo. Haluun kuulla tän koko jutun?” Elina ehdotti.

”Oukki doukki! Nähdään vähän päästä!”